On ooppera ja suuri lauma mies- ja naislaulajia, siis useita kuoroja. Ohjaajalle tilanne lienee sanankaltainen kuin kirvesmiehelle korkea pino pöllejä, joista hänen tulee rakentaa kaunis, karjalaismallinen huvila. Valmista pitäisi olla pikapuoliin. No ei siinä muu auta kuin ryhtyä veistämään! Oopperaohjaaja repii allakasta sivuja nopeasti hupenevaan tahtiin, jäykkiä miehiä pitää norjentaa kovallakin kädellä, teatterikoulun pikakurssiin jää aikaa vain muutama viikko. Tuskainen kenraaliharjoitus ja sitten se ensi-ilta. Puolentoista sadan esiintyjän joukko, pikkutytöstä mummoon ja poikasesta vaariin, odottaa hämärän salin ovilla heittäytymistä ennalta arvaamattoman tunteen valtaan, joka sitten kuljettaa meidät läpi oopperan, kapellimestarin tarkan käden tahdittamana, valojen ja säestyksen rytmittämänä. Olemme kukin tuon maagisen hetken kuin osanen yhteistä verenkiertoa, jossa mekin olemme saaneet olla mukana.
Nyt kun kaksi esitystä on takanapäin, voimme olla tyytyväisiä ja levollisin mielin. Taas kerran esiintymistilanne kokosi vielä ensi-iltapäivänä hajallaan olevalta vaikuttavan esityksen, kuorot, solistit, roolihahmot ja orkesterin muotoon, jonka valmiutta hämmästelimme itsekin. Ammattitaiteilijoiden rooli kansanoopperassa on merkittävä erityisesti siinä, että se nostaa harrastajaesiintyjien ja samalla koko esityksen tasolle, mikä yllättää aina. Ehkä yhteishenkeä selittää nykytutkimuksen tieto, että laulu ja tanssi, siis soinnutus ja rytmi, ovat puheen ohella olleet jo kymmeniä tuhansia vuosia ihmisyyden ja yhteisöllisyyden rakennusvälineet. Katsotaanpa tarkalla silmällä sotilasmarsseja ja rock-tapahtumia.
Viidentoista esityksen vaatima ajankäyttö matkoineen ja valmisteluineen vaatii viisitoista noin kahdeksantuntista päivää. Harjoituksiin lienee kulunut lähes sama määrä varsinkin, kun kotona tehdyt harjoitukset luetaan mukaan. Se on kuukauden työ. Jos esiintyjiä on sata, sillä kerrotaan edellä kuvattu summa. Innostuksen ja onnistumisen myötä vahvistuu tunne: hyvä, että lähdettiin mukaan.
Toimituskunta